Tällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan sukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä kinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin lukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan yriteltyään viimein kivahti papille:
— Pi… pi… piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin kusiaispesä!
Vähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen rintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä päätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua. Eikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen ja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi päälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen tiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén pastorikin Ylitorniolla "tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä ja palavaa pyyhki", pauhaten:
— Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!
Ankarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia vekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein huonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa kaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua kyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan sylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle "rotokunnalle" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia metsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain, niinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata kymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.
Mutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin kirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla alkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa oppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan taikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu heihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä joitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.
Ja nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita opettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia "vapaita opistoja", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja suora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.
Sellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa. Äijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla Kattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo paikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon kirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten kehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut. Kovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan älyä, ja opinhaluisia — taikka oikeammin opinhaluttomia — saapui joskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat sinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas illalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista. Oli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella aikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään ärjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:
— Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!
Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin, jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten: