— Entäs tämä morsian?
— Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle kehräsi puoli leiviskää aivinoita… ja Kallosta Klaaviin äijä, joka myötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa Rauhalasta… Eikö se pastori minua tunnekkaa?
— Osaatteko te lukea?
— Jo vain!
Mikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: "Kristus valo valkeuden…" Mutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko olisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:
— Kivi… kivi… kirstus… valo…
Tuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan synnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:
— Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen… En muista enempää, pappi rakas, vaikka tapettaishin…
— Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi papin sanoa.
Pois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni turhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli juotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä luokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin juustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät kuulutuksiin.