Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa. Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan. Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin, joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa raamatunmukaista kuria.
Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena" kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin pois.
Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan. "Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä. Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua. Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan." Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka aisatiukua.
Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä, joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko herännyt".
Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen, jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.
Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat, jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla" opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.
Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.
Vanhankansan siunauksia ja rukouksia
Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan kirjalle — vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia klonkkaamalla" — sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa, nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut kokemaan.
Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta: