Muisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin matkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen — muutamat aina 1700-luvun alkupuolelta — aittojen, kalapirttien y.m. ikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista "puukkostyylin puustaimista" on niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden tekstaus.
Kalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja 1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä muisteluksistani.
Osan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni, Jenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana "apumiehenä" kansaa haastattelemassa.
Oulussa, elokuulla 1923.
Samuli Paulaharju.
Vanhojen Lapinkorven teitä
Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki, lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia kyläkuntia.
Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne. "Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen kuuli ja vapisi.
Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa. Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta, Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma, Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.
Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut. Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä, koura huomenia."