Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään. Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat. Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim. Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla, samoin alempana Lappean lähellä.
"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin vaelsi kirkkomatkoillaan — oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle markkinailoa pitämään.
Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä, ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa, kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.
Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen, poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini, oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot" olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista. Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi. Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä, teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:
"Taas yksi sa'anpankko tuli! Taas yksi sa'anpankko tuli!"
Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle, niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja "Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän kirkolle.
Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29 päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis, sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan teko… Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä", sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."
Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin "pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse, parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.
Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa", laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan, johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".
Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja, sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä, ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa" löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.