Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä", hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti. Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä. Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten kanssa.
Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä" ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä, yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja kyytimiehet makasivat hongalla.
Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita, houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi, jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia, jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!" karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään. Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran perälaudalla ajelemaan.
Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan. Kittilän—Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla", kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen. Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä "Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.
Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle, sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle, taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä. Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa jokea seuraten ylös tunturimaihin.
Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten, kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla tuomaan venettä.
Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi- ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren tiehen.
Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon, jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen, pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat: syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.
Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa, poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja, kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa. Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset, aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon — "lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa — ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia 30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin "kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.
Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan, kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan" Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään, Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin kirkolle.