Junosuvannon malmikentässä oli jo vanhastaan Köngäsen ruukin parhaat rautakaivokset, samoin myöskin Svappavaarassa, josta kuparin loputtua ruvettiin louhimaan rautaa. Murrettiin malmia myöskin Kiirunasta ja Jällivaarastakin. Pitkin talvea vedätettiin hevosilla ja poroilla malmia kaukaisista kaivospaikoista halki kiveliöiden Junosuvannon masuuniin sekä sitten pari penikulmaa alemmaksi, Palokorvaan, johon rakennettiin uusi sulattimo Torniokosken rannalle. Kolme, neljä viikkoa joka kesä sulatettiin masuunissa malmia takkiraudaksi, ja taas talven kuluessa hevosilla ja poroilla ajettiin kaltit alas Köngäsen tehtaalle. Monesti myös laskettiin kaltteja veneissä pitkin Tornionjokea.
Jo aikaisin, "ennen Joonaa" — Ekströmiä —, löydettiin rautamalmia Suomenkin puolelta, Kolarista, Juvakaisen "rautavuoresta", Niesajoen latvoilta. Sinne ruukki rakennutti pirtit ja makasiinit ja lähetti miehiä louhimaan vuorta. Suuri jyske ja pauke kuului sitten alituisesti Juvakaisen sydänmailta, kun siellä miehet möykkäsivät. Mutta lappalaisten vanha palkimaseutu ei oikein suvainnut rautamiesten metelöimistä, varsinkin kun he vielä pitivät huonoa elämää, joivat ja kiroilivat. Erämaa nosti vanhat haltiansa möykkääjiä säikyttelemään. Niinpä kerrankin ilmestyi malminkaivajille suuren hongan pituinen karjuva äijä säikäyttäen miehet niin että he laukkasivat pakoon, huutaen: "Se on itte perkele, koska se niin karjuu!" Kolarinsaaren ukon, Sokean-Heikin, otti äijä kiinni ja painoi jänkään. Mutta kun Heikki hätäyksissään rupesi lukemaan raamatunsanoja ja muisti: "Polvensa kaikki taivuttakhot taivhassa ja maan päällä, koska Jeesuksen nimeä mainithan", hävisi metsäläinen ja laski Heikin vapaaksi.
Kesät, talvet nostettiin Juvakaisesta malmia ja vedätettiin väylän rantaan Niesajoen suulle, jossa oli malmin lastauspaikka. Suuriin veneisiin, joita veistettiin Jokijalassa, Erkinrannassa, työnnettiin rautakiveä kuormittain ja laskettiin Köngäsenkosken rantaan. Vuosikausittain jyskättiin Juvakaisessa ja myllerrettiin vuorta, niin että siellä vieläkin ovat entiset jäljet näkyvissä. Suuria kuoppia ja malmikasoja on kaikkialla, ja koko seutu vielä nytkin haisee raudalle, kun sattuu olemaan lämmin ja sateinen kesäpäivä.
Elämää ja liikettä tuotti metsiin sysien polttaminenkin. Alkuaikojaan ruukki hankki Värmlannista ja Taalainmaasta parhaat sysimiehensä, jotka ruukin avaroissa metsissä myötäänsä korventelivat sysimiiluja. Mutta ruukki tarvitsi tavattomat määrät sysiä sulattimoihinsa, suurpajaansa ja moniin pikkupajoihinsa, ja pian oppivat paikkakuntalaisetkin polttamaan miilua sekä tuomaan tehtaalle sysiä. Varsinkin Kolarin metsäkansa ahersi alituisesti miilujensa savussa, vedellen valtavia haikuja suuresta piipustaan ja kehuskellen:
"Sysimies tekee sitä, mitä sysihautakin."
Melkein joka talossa sysihauta haikusi, ja vanhojen miilujen sijoja nähdään vieläkin kaikkialla Kolarin metsissä. Sysimiehiä sanottiin "kolareiksi", ja sitä lyytä ruvettiin kolarien kotiseutua ja sitten koko pitäjääkin sanomaan Kolariksi. "Tiikaripalkalla" ukot sysiä korventelivat, ja puolitoista lestiä laskettiin aina tiikariin. Oli kyllä myöhemminkin aina joku oppinut etelän sysimestari ruukin omia metsiä hiiltämässä. Sellainen mestari oli Taalainmaan mies, Johan Palm, joka Vanhan-patruunan aikana johti sydenpolttamista.
Oli ankara työ Köngäsen "pajatehtaalla", ennenkuin sulattimoista tuotu karkea kaltti oli muokattu valmiiksi takoraudaksi. Kolmi-, nelikertaan piti kaltit vielä sulattaa ja moukaroida, ja vasta sitten rupesi malmivuoren rauta tottelemaan sepän vasaraa. Hirveällä, nelikymmenleiviskäisellä moukarilla, "isollahamaralla", jonka vartenakin oli kuusikyynäräinen hirsi, jymäyteltiin kalttia. Kosken voima kohotteli moukaria iskuihinsa, ja "valtaseppänä" hääri Vikströmin ukko, apumiehinään kolme muuta seppää. Suurta kalttilimppua leivottaessa käytiin kiinni neljin miehin, kun Vikströmin ukko komensi: "Nyt, miehet, lujasti kiinni!" Valtavalla alasimella käänneltiin kalttia neljillä suurpihdeillä, ja väkivasara ensin verkalleen paineli ja litisteli sitä, sitten jyskäytteli täydellä voimallaan, sen mukaan kuin sulkulaitosta hoitava tampulapoika valtasepän komentoa kuullen laski enemmän taikka vähemmän voimaa moukaria käyttävään vesipyörään. Kuusi-, seitsemäntoista leiviskää sulatettiin samalla vuorolla tehtaan suuressa ahjossa ja samaa menoa taottiin kankiraudaksi. Se oli tulenpalavaa tappelua, jossa mustat miehet koskenvoiman ja tulenväen avulla käyttivät isäntävaltaansa, muokaten ja rääkäten ikivanhaa vuorelaista, niin että se todellakin oli "rauta raukka, koito kuona", ja siitä "pahat haltiat pajanahjoon jäivät". Ahjo hehkui helvettinä, rautaharkko sähisi niin kuumana, että ripposi, ja moukarin iskuista räiskähteli kiukkuisia tulisirpaleita ympäri seiniä. Mutta nokiset sepät liikkuivat puukengissä, mustuneet pellavapaidat päällään, edessä nahkainen esiliina ja päässä leveäreunainen karstainen hattu.
Tehtaan pienemmässä vasarassa, "pikkuhamarassa" eli "kniphamarassa", oli päämiehenä "Hosmarki", seppä Forsmark. Pikkuhamarakaan ei silti, vaikka niin sanottiin, ollut suinkaan mikään pikkuvasara, sillä sekin painoi kokonaista kymmenen leiviskää ja takoi vedenvoimalla niinkuin päävasarakin. Pikkuvasaralla lyötettiin rautakangesta rekirautaa, pyöreää ja nelitahkoista "saikaraa", sekä muuta pienempää raudanlaatua.
Oli tehtaassa vielä kolmaskin vedenkäyttämä vasara, "naulahamara", joka, painaen kaksi leiviskää, oli myöskin Väkevän-Matin moukareita. Sillä taotettiin "piikareita", isoja rautanauloja, ja "siinä piti olla tahti päässä ja luonnossa", kun naulahamaralla moikotettiin piikareita. Kaksine apulaisineen naulamestari siinä työssä hääri: toinen apulainen kuumensi vain saikaraa, seppä itse hoiti vasaraa taottaen nauloja, ja toinen apulainen takeli naulojen kannat. Sillä tavalla tahtia noudattaen saattoi kolme miestä päivässä päästää kolmituumaisia piikareita 2500-3000 kappaletta.
Suurpajan lisäksi oli tehtaassa useita "käsipajoja", joissa monet sepät kalkuttelivat kaikenlaista tarpeellista rautatavaraa, jota lähetettiin maakuntaan ja markkinoille. Taottiin kaikenlaisia työkaluja, kirvestä, kuokkaa, lapiota, viikatetta, sirppiä, rautakankea, vielä lehmänperäimiä, hevosenkenkiä ja -kenkänauloja, venenauloja, vieläpä ketun-, ahman- ja karhunrautoja, lukkoja, saranoita ja mitä ikinä rautakalua maailmassa tarvitaan. Varsinkin pimeän talvisydämen aikana, kahta puolta joulua, jolloin tehdas pantiin puoleksitoista kuukaudeksi seisomaan, joutivat kaikki rautiot, valtasepistä alkaen kalkutelemaan käsipajoissa. Joka sepällä oli oma ammattinsa. Toiset takoivat työkaluja, toiset nakuttelivat nauloja, ja Forsmarkin ukko oli varsin taitava rakentelemaan kaikenlaisia metsäeläinten pyydysrautoja.