Uutterat rahasepät sekä Lapinkorven raatajat korotti kuningas "korkeamphan sääthyn", ja veljekset ottivat nimekseen Rhenstierna, käyttäen sitten plooduissaankin merkkiä AIR. "Simpel-aatelia" heistä kyllä vain lähti, vaikka sitten jälkeläiset olivatkin "korkeissa viroissa".
Momma-veljesten aikana hävitti suuri Keksin tulva Köngäsenkin seutuja. Runo kertoo, että
"Pajalassa pahoin teki, Nijtyn otti, karin jätti, Kaatoi karin nijtyn päälle, Puodin Mommalta pudisti."
Ja taas Torniossa, missä ruukinpatruunalla oli kauppapuoti ranta-aittoineen, tulva
"Momman Aittaa ahdisti: Onko raudast' rakettu, Taikka vaskest' valettu?"
Svappavaaran 80-prosenttinen kuparivarasto ei kumminkaan ollut loppumaton. Parikymmentä vuotta tuotti se rohkeasti, jopa toisina vuosina 600 ja 800:kin kippuntaa kattiloiden ja plooturahojen takomisainetta. Mutta sitten rupesivat kuparivuoren kätköt vähitellen ehtymään, ja samassa määrässä väheni plootujenkin lyöminen, kunnes se 1700-luvun alussa lienee kokonaan loppunut.
Ei päässyt Köngäsen tehdaskaan oikein vauhtiinsa. Lapinkorven raudantarve ei ollut suuren suuri, ja maailman markkinoille oli kovin pitkät matkat sekä hankalat tiettömät taipaleet, niin että tehtaan tuotteiden kuljetus tuli varsin kalliiksi. Tuskinpa Mommatkaan hyötyivät erämaassa rehkimisestään paljon muuta kuin aatelisen nimensä. Mommain kuoleman jälkeen joutui Köngäsen ruukki 1697 Svappavaaroineen "Wästerbottens-Bergslags-Societet" nimiselle yhtiölle, joka jatkoi raudanvalmistusta ja sai oikeuden lyödä plootujakin. Mutta näinä aikoina sai Köngäs kokea kovimmat kohtalonsa. Tuli kaikki mullistava Suuri Pohjan sota, ja Isonvihan ryssä nousi Lappiin asti, osuen turmaretkillään Tornionjoen taaksekin. Köngäsen ruukin vihavenäläinen ryösti puhtaaksi ja sitten poltti aivan sileäksi 1717. Asukkaat ja työmiehet pakenivat metsiin, vain muuan mies jäi ruukin maita hoitelemaan.
Sitten siirtyi Köngäsen tehdas yhtiöltä toiselle, eikä kenelläkään "lyönyt tulot sisälle", kunnes taas 1730—40-luvulla saksalaissyntyinen Abraham Steinholtz otti yksin koko tehtaan hoitoonsa. Uusi isäntä heitti Svappavaaran köyhtyneen kuparivuoren omiin oloihinsa, ruveten valmistamaan vain rautaa. Mutta ei tämän toisenkaan Abrahamin tulot oikein hyvästi lyöneet sisälle, koska hänen kuoltuaan 1780 perikunta heti myi koko hoidon "puulaakille", joka taas vuorostaan sen paikalla kaupitteli "yhdelle herralle Värmlannista", nimeltä Olof Ekström. Huonosti veteli värmlantilaistakin: erämaan tehdas vei äijän vararikkoon 1821. Mutta ukon poika, Jonas Ekström, — Vestolan herran, Nils Ekströmin veli, — uskalsi sittenkin taas yksinään ottaa haltuunsa tehtaan kaikkine hoitoineen ja ruveta vuorostaan yrittämään. Jonas lyötti rautaa ruukissa ja pani niityt tuottamaan heinää, pellot ohraa ja perunoita, mutta hän kuoli jo 1833, ja leski luovutti ruukin viljelyksineen taas "puulaakille".
Tuli silloin toistamiseen "yksi herra Värmlannista", Karl Sohlberg, joka ensin rupesi vain "puulaakin puukhollariksi", mutta rohkeni viimein 1855 ottaa omiin nimiinsä koko ruukin, vanhan korpitehtaan, joka parisataa vuotta oli kulkenut miehestä mieheen, tuottaen monesti vain tappioita ja pettymyksiä, mutta "lyöden" ainoastaan harvoin "tulot sisälle".
Ja näin tuli taas Värmlannin miehestä Köngäsen ruukin patruuna, jopa viimeinen, jonka aikana Lapin erämaiden vanhan tehtaan isovasara jymäytti viimeiset iskunsa. Tämän "Vanhan-patruunan" aika on vielä tuoreessa muistissa, samoin kuin koko Köngäsen ruukin viimeiset vuosikymmenet töineen, oloineen ja toimineen. Elää ruukin seuduilla vielä muutamia vanhoja seppiä, jotka ovat "Vanhan-patruunan" aikana sulatelleet rautaa sekä heilutelleet vasaraa ruukin pajoissa.