Joskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon maaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin Pekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen asti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja muissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta hyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja — seurakuntalaiset kun olivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen papin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän viljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai Kiuruvedeltä kauppias "Kärströmiltä" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen Paloisten hovin kuulun suurrikkaan "Näälmannin" vakinaisena villanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla "virkamatkoillaan" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta Pekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina ennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta Pohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa ja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla Pekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku määrä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.
Monet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet pyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa jos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin talvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita kitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet päätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi, ei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset hyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten taas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle. Kolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja, ostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt kotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja, hamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon hurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.
Näin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan kotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä tavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin tärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.
Ruijanrannan kalaretket
Ruija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa. Siellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen Jäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.
Vielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli Ruijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen Lappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta kohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat joukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta paljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja Kuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut taipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja olipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.
Ruijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan, vetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt kulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain- vaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu järviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli tunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu vapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä suljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty tälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella konnulla, monet peräkkäiset "nöyrät vuodet" — 1860-luvun seitseminä katovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin — sekä huonot kotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin tekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa Kittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: "Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan sanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta mennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat täälä".
Kevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä kevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet tavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta ajettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo ja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja suopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan. Vene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että "menneelä viikola Lähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon Uopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki".
Pitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin penikulmin — Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen 500-600 km, Kittilästä 300-400 km — täytyi taivaltaa äärettömiä asumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia vuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen toisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet hirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata kinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen alaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto oli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.
Suomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle, vain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli Muurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan, Alattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat etupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan jotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.