Kittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti vanhaa Inarin "valtatietä" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta Inarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja edelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven ja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja kulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja Mutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä joko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas Jäämerelle.
Oli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa, Ruijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista, ja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa. Sillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä vienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia, lisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat kalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko kalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi ihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, "hämpöörejä", "otrinkeja" ja pieniä soutuveneitä.
Jäämeren vakinaiset asukkaat, norjalaiset ja ryssät, taikka paikkakunnalle asettuneet suomalaiset ja karjalaiset, olivat kalanpyynnin isäntinä ja työnantajina. Heillä oli veneet sekä "nuskat", ja etelästä tulleet erämaiden matkamiehet saivat ruveta heidän palkkalaisikseen taikka osamiehikseen. Sillä kalanpyynnin kutsumattomat kuokkavieraat eivät saaneet laittaa omia veneitä ja pyytöjä. Mutta heidän työvoimansa oli kyllä yhtä mieluinen ja tervetullut lisä rantamaiden asukkaille kuin kuokkavieraan raha häätalolle. Jotkut etelän tulijoista ryhtyivät kalastajaisännän palvelukseen sovitusta maksusta, 75-100 kruunusta, koko pyyntikaudeksi, mutta useimmat rupesivat osamiehiksi, sillä se oli monestikin paljoa tuottavampaa ja vapaampaa pyytöhommaa kuin renkinä raataminen. Veneen ja pyydysten omistajalle meni kyllä osa saaliista, sillä "vene ja nuskat oli niinkuin yksi mies", mutta jäljelle jääneen osan saivat veneen ohjaaja, "höösmanni", ja pari, kolme venemiestä, "kipparia", jakaa keskenään. Niinpä saitaa nuotalla pyydettäessä tuli joka miehelle kuudestoistaosa saaliista. Sillä pyyntiin tarvittiin neljä venekuntaa, kolme miestä joka veneessä, ja siten saaliinjaossa neljä venettä neuvoineen vaati neljän miehen osan. Muussa pyynnissä taas, rihmapyydössä ja juksaamisessa, kun vain yhdellä veneellä kolme miestä oli työskentelemässä, ottivat neuvot neljännen osan, joten siinäkin vene nuskoineen laskettiin mieheksi.
Ahkerasti kun osamiehet kävivät pyydössä ja pohjaton meri antoi hyvän saaliin, pääsivät he toisinaan hyvinkin runsaille palkoille. Höösmanni sai vielä lisäksi kalaisännältä vapaan asunnon sekä "friin polttamisen ja syöttämisen", maksoipa isäntä hänen puolestaan kalastusveronkin. Jokaisen kuokkavieraan piti nimittäin kalastusoikeudestaan — ikivanhoilla pyyntivesillään — suorittaa kulloinkin määrätty vero, parikin peesiä kalastuskaudelta. Toimekkaat ja reippaat Suomen miehet tottuivat monesti piankin merielämään, niin että pääsivät otringin ohjaajaksi, vetelemään höösmannin parempia palkkoja. Niinpä Kittilän Kelontekemän liukas mies, Johan Aapraham Koskamakin, pari kesää kipparina kokeiltuaan, korotettiin jo kolmantena höösmanniksi, ja herrana hän sitten monet kesät komenteli kalanpyyntivenettä Ruijanmerellä. "Jans-Päkiksi" ruijalaiset häntä nimittivät, ja se merkitsee ruijankieletlä samaa kuin Johan Aapraham Koskama suomenpuheessa. Ruijankieli on näet aivan toisenlaista kuin selvä suomi. Se haisee niin paljon ruotsille, että se käy melkein yhteen ruotsin kanssa, vaikkei aivan samanlaista olekaan. Höösmannina komenteli Ruotinmaan Iiskokin Jolma-ukon otrinkia, Turtolan miehen, Puskan Jussan, ja Revolahen Junnun ollessa kippareina. Johna oli Pellosta tullut Vesisaaren suomalainen kalamies, joka omisti hämpöörin, otringin ja kolme soutuvenettä.
Naiset taas, kalamiesten emännät, sekä muut mukana tulleet, häärivät miesten ruoanlaittajina ja hankkivat sivutoiminaan ansiota kalakoukkujen syöttäjinä. Muutamat kalastajaeukot olivat niin toimekkaita, että laittoivat oikein oman ruokalan, jossa kokonaiset kalastajajoukot voivat käydä suurustamassa.
Turska sukulaisineen oli Ruijanmeren parhaana vedenviljana, ja sitä kaikkein enimmin pyydettiin. Se oli meripellon ruis, ja näiden summien seutujen "leipä, liha ja kala". Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa ilmestyi kevätturska, "lotaturska", suunnattomina parvina Ruijaan ja Ryssänrannalle. Turskan tulosta toivat jo etukäteen tietoa vielä tavattomammat lotaparvet, pienet villakuoreet, jotka kovalla porinalla, taivaan täyttävien, kirkuvien lokkiparvien seuraamina pakkautuivat matalikoille ja rantaseutuihin. Lotaa ahdistelivat turskatkin ja ajelivat edellään, ja maalta käsin syöksyi sen kimppuun kolmas vainolainen: kalamiehet tulivat nuottineen, kiskoen sitä venelastittain rantaan, pyysivätpä sitä lipoillakin, "hooveilla", veneestä käsin ammentaen, ja sitä saatiin vaikka kuinka paljon. Lotaa käytettiin sitten turskan pyynnissä "syöttäkalana" samoin kuin toistakin pientä kalaa, "syöttäsilliä".
Kevätturskaa pyydettiin pitkällä, yli parivirstaisella rihmalla, "liinalla", jossa oli koukkuja tuhatmäärin ja joka koukussa syöttinä pikku lota. Rihma oli laskettu "pookeihin", sata syltä aina pookassa ja koukku joka sylellä. Kahdet pookat, viisitoista kummassakin ryhmässä, tarvitsi jokainen venekunta: toiset olivat meressä pyytämässä, toiset pyytöhuoneessa syötettävinä. Kalamiehet eivät itse ehtineet syöttää, vaan sen työn tekivät akat ja lapset taikka varta vasten palkatut piiat, saaden maksua viisi, kuusi peesiä koko pookaryhmältä. Sitten tuhatsurmainen liina laskettiin miehissä turskien valtakuntaan matalikoille ja merenkareille. Maamerkillä heitetty "tupuli" risteineen jäi vain veden pinnalla kelluen osoittamaan pyytöpaikkaa. Aamulla laskettiin rihmat, illalla käytiin nostamassa, ja hyvin sattuessa saatiin satainen saalis, monesti tuhatmääräinenkin. Mutta kokosivat tuhantiset koukut paljon muutakin vedenviljaa, nostaen milloin "mathenmallista" hyysää, milloin isoa punalihaista ruijanahventa. Monesti kohosi koukussa komea pallaskin, miehen mittainen Jäämeren kampela, joka joskus saattoi painaa kolme, neljäkin viekoa, ja oli niin makealihainen, että merestä ei nostettu sen parempaa keittokalaa. Suolakalanakin vain lohi ja muikku menivät sen edelle. Saatiin kaikenlaista muutakin merenkummaa. Väliin puuttui väkäkoukkuihin tainarikin, suuri ja vihainen, piikkiselkäinen elukka, jolla oli pää ja torahampaat kuin koiralla, jopa hiukan kuonoakin, mutta muu ruumis kuin mateella ja nahka korea kuin käärmeellä. Vaikka tainari oli niin vihollisennäköinen, oli se silti hyvin "rasvallinen" kala, mutta ei kuitenkaan kelvannut syötäväksi muille kuin ryssille ja lappalaisille. Ryssät niitä ostivat kymmenestä äyristä kappaleen, nylkivät ja söivät suurena herkkuna. Nousi aalloista joskus kolonnäköinen merikissa, hiukan paltaanmallinen, kissapäinen, partaturpainen kalakummitus, jonka selkäkin oli niin kova, että "krapisi kun veittellä krappas". Se oli niin ruma, ettei sitä syönyt ryssäkään. Toisinaan taas tarttui kiinni hyljekin, kohoten mustasta syvyydestä kuin karvaturkkinen lapinäijä, niin että pyytömiehet monesti ihan säikähtivät, luullen itse Vetehisen olevan pelissä, ennenkuin vasta huomasivat: "Se onkin vain liha eikä kala." Mutta kun joskus holkeri hotaisi väkäraudan ja vääntäytyi meren syvyyksistä esiin, niin silloin ei tullut liha eikä kala, vaan oli itse meripeto pelissä. Holkeri oli kamalan suuri Jäämeren hai, jonka pieni jälkeläinen turskia ajellessaan tarttui kalamiehen koukkuun. Tämä laiska merenvönkäle nousi ylös tönkkänä kuin miehen mittainen tukki, pyörien ja kapaloiden ympärilleen kymmeniä syliä liinaa. Jos isompi peto sattui koukkuun, vei se liinat tekemättömiin, niin ettei löytynyt edes tupuliakaan. Mutta oikein isäpeto oli hirveä kymmenmetrinenkin pirulainen, joka saattoi leveihin leukoihinsa hotaista vedenvaraan joutuneen venemiehenkin. Holkeria pyydettiin erikseenkin jo helmikuussa Holkeripankilla, joka oli Varanginvuonon suusta suoraan itään. Suurilla koukuilla sitä juksattiin, mutta hirviöstä otettiin vain iso rasvainen maksa, josta keitettiin öljyä.
Kevätturskaa pyydettiin, paitsi monikoukkuisilla liinoilla, myöskin "hansnöörillä juksaamalia". Siinä oli vain yksi koukku raskaine painoineen, lota taikka vain kalannahkaa syöttinä. Veneestä käsin laskettiin koukku turskaparveen ja heti saatiin vetäistä kala ylös. Muutamassa tunnissa juksasivat miehet venelastin. Honningsvookissa kolme Juukean miestä kerran juksasi niin paljon kaloja, että vene upposi ja miehet hukkuivat.
Kevätturskan jälkeen, touko- ja kesäkuulla, tuli rannikoille sen sukulainen, komea saita. Sekin tuli tavattomissa parvissa ajellen lotaa, ja toisinaan se "ui aivan veen pinnassa, silloin kuin hän uipi veen pinnassa". Silloin se suurella pyrinällä ajeli "kriiliä", joka liikkui pitkin pintavesiä. Kriiliä, jotka ovat samoja olioita kuin järvien "möyriäiset", oli isompia ja pienempiä, isommat olivat melkein kuin russakoita, pienemmät taas kuin mannaryynejä. Kriiliä ahmi saita itsensä täyteen, niin että maha oli pöhöllään kuin ison kalan nielleellä hauella. Mutta kriili pelkäsi päiväpaistetta, tullen pinnalle vain auringon ollessa alhaalla taikka taivaan täydessä pilvessä. Ja saita seurasi syötäväänsä. Siksi saitaa voitiinkin pyytää ainoastaan täysipilvisenä päivänä taikka auringon ollessa pohjoisen puolessa. Saitaa kalastettiin nelikulmaisella nuotalla, joka oli "neliskanttinen kuin villahuivi". Nuotta laskettiin veneistä matalikolle, kiskottiin ylös ja saatiin satoja, tuhansiakin. Isossa-Krunnissa kerran nostettiin kuusituhatta yhdellä vetäisyllä.
Monesti nähtiin mahtavan valaankin meressä myllertelevän, komeita vesisuihkuja pärskytellen. Siihen aikaan olikin Ruijanmeressä "valhaija paljon ja jos minkälaisia", sellaisiakin suuria hirviöitä kuin trollivalas, joka oli "ainaski kolmeakymmentä syltää pitkä". Eikä ollut mitätön saitavalaskaan, vaikka se olikin trollia pienempi, ja oli "niinkun naarahampi valas", kun taas trolli oli "koirahampi". Myllerteli aavoilla ulapoilla kolmaskin valas, pohjattomien syvyyksien suunnaton hirviö, joka oli niin vanha, että suuri kivikari oli kasvanut hartioihin. Tällainen kummitus saattoi joskus kohoutua veden pinnalle kellettelemään ja silloin voi sattua, että kalastajat erehtyivät luulemaan valaan selkää merenkariksi. Lapinäijätkin kerran nousivat oudolle karille, tekivät siihen tulen ja keittivät kaloja. Mutta kun äijät kaatoivat kuuman kalanliemen maahan, tuli heille kiire lähtö, sillä kari rupesikin äkkiä painumaan syvyyteen.