Kullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo kesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut: "Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran. Sinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa ia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä nyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää".
Kävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun kaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa olisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki tikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin kovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden ikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon. Toiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla "tikoilla" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät rautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat kallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin työkentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi. Niihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten juoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan reikien lävitse alla olevalle "rihvelöidylle" umpipohjalle. Vesi, joka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa — mistä lieneekään sen sitten saanut — ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai taas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin piti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua kansantarujen tavalla: olla "oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa".
Pari, kolme kertaa viikossa toimitettiin "rännien peseminen". Pohjaan laskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa, "vaskoolissa", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä kultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa saapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä valtiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli myös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain piilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö huomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin mies kiinni kullan salaamisyrityksestä.
Mutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin kultaa "rokarilla", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin "lulluksi". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa ja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora valuivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle. Siitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.
Joskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he patosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten, pumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja vaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.
Ahkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään, pitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään päivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa ja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita vedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että Norjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan Norjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä ja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin syötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja tupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet joella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa alas.
Mutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat ja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla noutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää, mutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa sitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä maidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot, kuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa kanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla. Eukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta höyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen tapaan.
Pyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden "kylässä" tarinoimassa ja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä haeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta kalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.
Muuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi. Silloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten, korpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista menoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa tuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se kovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää konjakkia sai seitsemällä markalla "halstoopin" pullon, paras viina maksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. "Selpäri", jolla oli oikein "kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan", pani parastaan, ettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses Egyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin Selpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun kansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja puuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä hintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle tulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi. Mikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä Norjan viinoja, viidentoista kannun "ankkoja", ja kiskoi 7-8 markkaa pullosta, vaatien vielä "kuoren takaisin". Myöskin oululainen pakari Pieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä viettää ilossa.
"Ilossa" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa majassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka muuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia pitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta meni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan kiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät, mistä tie kulki kultamaahan.