Ensi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä miehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat kesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea. Poliisi "Neeteri" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi, niin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän. "Oorningismanni", poliisien päällysmies, toi palvelijansa, "Ison-Annin", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen: vankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää "oorningismanninsakin" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika tarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet portailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun könistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen seisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa hänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät kohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja retuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa naista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon retuuttaa, ja tämä oli "mainittava Rastin Ralla-Kaisa", Björklundin emännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt päivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen miesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden sinne.
Posti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka kantoi lähetykset Ivalojoen "postitupaan", johon sittemmin, 1877, muutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi kävi noutamassa postin työmaalle.
Syksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin ilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi, ja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis oli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas aivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta rikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan "Kultavuoreen" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen työn, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja tyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on Vene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: "Ivalon Kulta uoresta on tulin io palio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää".
Eikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli luullut, pieninä hitusina vain, kuin "viilan jauhoina", saatiin sitä kovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin "luthenkokoinen" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi neljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa; ei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien omistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin. Parhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä, joka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa kaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja siinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä ja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten perästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja sorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.
Sitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat keltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät Ivalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin keväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan Vaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea alas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi Kultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari poliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään Lapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan kaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä yksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten kerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä toiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta talvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein jätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.
Mutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon asukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä oli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia onnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä vauhdissaan.
Siten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen. Toiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset jäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin tulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla 1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä olikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät saivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että kannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin "Kultavuoren" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui kultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää "Aikojen Muistoissaan" siitä puhu sen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: "Ivalon kulta Vuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään", ja 2.4.71: "Kullan kaivo kaluia menee." Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun lopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja Björklund, "kuuluttivat" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion haltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen löydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta tyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.
Eikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan suurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain yksityisten "vaskarien" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon korjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen Inarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja kulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen erämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää, vaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä Kajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään uskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.
Niin päättyi — ainakin toistaiseksi — tarina Lapin "Kultavuoresta". Köyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin aarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan nousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460 kg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi vuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.
Autiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin Porttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät kullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne kertovat kävijälle entisistä "kultaisista" päivistä, jolloin autio erämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen pakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.