Mutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle kovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen korvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa. Etelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen, monet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat johonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.
Kultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja elämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.
Poronsarviliima
Suurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten porotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa lusikka- ja tarvisryteikköä. Sen "metsän" käyristä lapinukko koversi lusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja pienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi monet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien kaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet tarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta ja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi, mutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa, joka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.
Mutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden ala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää ainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen kiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.
Poronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut alkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä, aikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä monipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja liikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten liimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen kaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli ja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa poronsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen takapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä märkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut liimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella rasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset ottivat opikseen, hankkivat suuren "muurin", rupesivat keittämään sarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen. Hellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa sen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran alkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen päässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan loppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä, Muoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa toimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin kauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa kotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.
Kittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin tunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia oli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt. Kittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla. Tepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella. Tepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton isäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa, varakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja kirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin. Muonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin Uimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva Naalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman isossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran Pekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä hääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.
Liiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä tuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata sekä röykkiöittäin sarvia, jotka — paitsi mitä oma tokka tuotti — oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien porolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven mittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka kevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan lantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri naapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja tehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.
Liimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen alla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot toimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin, oli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa mukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä, suurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine suurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku lato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman jäähdyttäminen.
Sarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri röykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin työntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset naamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja vasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset naamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko keitoksen.