Kesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin kuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä, pitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten niiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle hautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä männynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi "tikkana", mihin ei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa useasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, pojanpalkeita ja tyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin turvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin lyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin uhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta vain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin sytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,
"hongasta hoiskutettu männystä mäiskytetty, mullasta veenpitävä tehty."
Tuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään hauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko kylän nuori väki; "kaffekuukarikin" lähti mukaan. Hauta piti saada sytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin, tukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä hauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja "kun laelle saathin tuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin".
Haudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen mestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten turpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti oli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava, ettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli. Eikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti varissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli haudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi se helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä ulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä. Ei joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä ilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa kuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei siihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko hoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan tukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa "rauvanpaskaksi". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin: kymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten ainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset taiturit.
Hautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä, ja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä miehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen odottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja Lapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin muutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä kesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet tuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto, Halingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas äijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka kesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden väliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki kyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä: Halingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on aikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen jälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa häärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut hautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen: "Tervamaisteriksi" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja Tervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.
Neljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä ja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa vuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä ilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin öljy. Ruuhesta laskettiin terva "ränniin" ja siitä juoksutettiin "tratin" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä turpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva ei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui samassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit "kusettaa" eli "fräkätä". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois, ja tynnyrit päästivät väliin "mustan kusen", väliin taas "ruskean". Musta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa haudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea, joka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta, laskettiin maahan.
Paljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli tynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä sittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa. Kajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa tervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan kylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27 tynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat tapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät niitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä väylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa eikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän ei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä suoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella. Äkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa jokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä monet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa kahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin ja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa laitettiin tervatynnyrit "tarhaan" eli "pyrhääseen". Haudan koko saalis ympäröitiin puomilla samaksi "laveriksi", ja sitä sitten veneellä soutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.
Väylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton lautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli saatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa lujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa. Asetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, "runkkakasket", joiden varaan ladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten pantiin päälle toiset, hoikkaiset "koijukasket", joihin joka tynnyri kiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä saatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä "lauttavesi", ennenkuin suuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen "tervavesi" sai olla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä ukoilla merkkinä iso, komea "Tervakivi". Kun se rupesi näkymään tulvan alta, oli "tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa lähettiin".
Entiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso, kolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä juuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä eteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa lautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain lautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti vain olla semmoinen ukko, joka osasi "luusia" kosken. Hän komensi soutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun. Mutta sitten opittiin "hankalasku". Ruvettiin soutamaan airoilla itse lauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja neljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin honkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat hankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla monissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket alas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa Kolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja. "Kujenus" ja "Nuurperi" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset useimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit, Utterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään. "Västekreenin" äijäkin tuli houkuttelemaan: "Tule meille, tule meille!" vei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa hinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin kuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista markkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran oli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se tapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin "Enklanti ja Franska kävit Venäjän päälle Sevastoopolissa". Väleen se siitä kyllä taas aleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.
Mutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä ottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin maksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään "tervain päälle" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen tervahautaansa.