Paitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin kaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka haaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin, kiskoen veneen täyteistä kuormaa, "kesäleipää": jauhoja ja ryyniä sekä kahvia, sokeria ja tupakkaa.
Ankara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin hyviä eväitä.
Kolarin kalkki
Jo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua Tornion—Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina jokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo miesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset kolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät toiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset raatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta, rupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.
Kolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin puolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä kalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle, Äkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen poikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat rautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat Äkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla seudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla iso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin—Muonion maantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella. Samoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen länsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni kuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla, Naalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa kentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin kuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee valkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa se on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin vaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi "vakoilemhan".
Kaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan Huukissa, jossa se onkin oikein "ikivanhaa hommaa". Omia kenttiään Huukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin. Veivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan ja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa. Entisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan polttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka sitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin kelpaavaksi kalkiksi.
Suomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin on jo "satoja vuosia" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä paljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka lehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia polttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa kaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä tarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain sattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin, aivan niinkuin saman talon väkeä.
Syksypuolella, "kun alkoi maata routimhan", asteli kalkkimies Pohjolan kivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari, "nuusa", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa kävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon irtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä vain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi, antaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja vääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla ruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että alaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan saattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain sileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen kivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti. Silloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin entisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja pyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo seuraavat ukot käyttämään apumiehenään "tynämiittiä". Kun heidän louhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla neuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän, pistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas alkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan yhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi metriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.
Syksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta, jossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle, järven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja syvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän rinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään ja sivuille, sillä "se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut". Vanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää — heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia — mutta sitten jälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja kuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa kolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät ladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat hajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta kalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi mukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä hienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko haudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat tulipesistä työntyvää kuumuutta.
Silloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä vedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua. Tarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa rankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi pienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan, vaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja varsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä, polttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.