Vasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui kalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat parasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella, rupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää menestyneet.
Kolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä polttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää paahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta piti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi ja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta. Vihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja väkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto kuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se haihdutti ja "söi" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan rajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää onkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin pakeni pätsin lähimailta.
Polttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain lautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt kosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan purkaminen ja kalkin "juoksettaminen". Se oli pölyistä ja polttavaa työtä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin. Valkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan toisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen, joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas, sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki viimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin vedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan haahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos ukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote menettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että "poltti henkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin".
Juoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä olevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa isosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä, hyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä, eli 400 hehtolitraa.
Kesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan. Kalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden, myyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit, muurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa kalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin Turtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin asti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen kallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen, ja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan paikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He löivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta puoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne polttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla oleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla rakennettiin massatehdasta, oli Kolarin "kalkkipatruunilla" hyvät ajat ja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat kalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.
Enimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja torppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin nykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja Jussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä Tuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin aikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa, Ruotsin puolella.
Nykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä ja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota ja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan kahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt kalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin vanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.
Paljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät jopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan ansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä, mistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin tarpeellinen leivän ja vaatteenapu.
Sieppijärveläisten Karhuntappo
Siitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven kuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin komennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin, kannettiin haavoitettuina kotiin.