Pyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta suksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja monet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei äijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja viipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä rakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa. Eväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä joskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään kotiin palattua "niin erityinen ruuantarve ollut".
Hitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli harvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä. Kotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta sarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen pannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti ylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän oli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli ketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä. Silloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison länsänsä ja paineli selkoselle.
Silloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri Heikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin jättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen vaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä aittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin, eikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän hevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle. Taikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi pitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron että ahkion.
— Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle selitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.
Naapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren sonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin sotkettaa sonnia suossa, ja "eikähän se ollut mikään sonni, olihan vain toisvuotinen sonnivasikka".
Aikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin talossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat miehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo kokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.
Ei tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin kun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko helposti saada punaisen lähdön.
Eipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen talonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen jörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin harvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa, ennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti toisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden siitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli kiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen ja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt totella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan ja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: "Menehän tuonne sitten!" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen, niin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissan".
Toisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta, tuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja huolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua kiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi kotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:
— Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin pois… Tapelhan sitten.