Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa. Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät, työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä, toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren Rautiolla heinälatona.
Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari, Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä, ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä. Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa. Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista." Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla, pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään. Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä, Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi myöhäisin pirtti Ylitalossa.
Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin. Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.
Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu, jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.
Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina. Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä. Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento, eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät. Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun "päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti. Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.
Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70 vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet, niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas merkinneet sen kirjoihinsa.
Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki", joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.
Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa. Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua, ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä. Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla. "Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin. Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.
Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä. Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa, "taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia, "huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse "huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta. Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin isännälle isoistellen sanomaan:
— Osta siekin kello!