Syyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen "lääninjakoa", vaan syksyiset pyyntipaikat, "arpa-apajat", jaetaan nuottamiehille arpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla, kuusi suurta "pääapajaa": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja Ylikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta käsin ja ovat oikeita "valtahautoja", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa Ylikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä kymmenkunta vähävaraisempaa "syrjäapajaa": Ulkulahti, Hietaperä, Ala- ja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja Puutto.
Heti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka pyytömiehellä on oma puupalikkansa, "kilkulansa", mikä on merkitty omistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat kintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne yksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat "järjestyksen jälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin", toisen toisensa perästä: Tässä on Karinkuru… Kanto… Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin apajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos pyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta jos pyytömiehiä sattuu sama määrä — taikka vähemmän — kuin pääapajia, jaetaan "syrjät" yhdessä valtahautojen kanssa.
Vain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä vaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa osakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan porkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas seuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta apajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä toinen apaja on "enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta tulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko". Kanto on kaikkein kalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta muut eivät ole niin viljavia.
Pyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä, ja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku uudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä "sovinto on laki". Joka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan vetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle sen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin aina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että "viha viepi viljan maasta, kateus kalatkin ve'estä." Kerran rupesivat muutamat kalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana saatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää. Muista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun riita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä apajistakin.
Joka ilta, "kun päivä alkaa kahelle karvalle" — Perttulin aikana se tapahtuu 6-7 aikana — mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman illan nimiin vetäistä pari apajaa. "Silliä" ja siikaa saadaan enimmin, ja joskus tulee nelikkomäärin "rökhäitäkin", jotka kyllä vain heitetään Keimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin toisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka "ei pyhä kyllä ole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on yhtä paksu kummastakin päästä". Mutta lauantai-iltana varotaan vetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin Antin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin alla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen kuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet vatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: "Et tule toista kertaa!" Sitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. "Et tule enää kolmatta kertaa!" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli selän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja nostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä vain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja soutivat kiireesti kenttäänsä.
Valtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla, on verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta nuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä nuottamiehetkään "asetuksen jälkhen" saa mennä 120 syltä etemmäksi rannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä "kohteilla", jotka ovat niin "läikkiä" verkkoja, että on kaksitoistakin "kalvonta korttelia". Sapakkaa saadaan "jataverkoilla", joissa on viisi kalvonta korttelissa, sekä isompaa siikaa "väljäköillä", jotka ovat niin harvoja, että on vain kolme kalvonta korttelissa.
Silloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa toimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä puhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja "kalat on kuin hopea astiassa". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa "samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän", kun ei ole joutanut nukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin, että nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä ja huonon saaliin sattuessa "saa nukkua enemmän kuin jaksaa". Silloin on kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella muisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.
Pyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin "rukouksia" pitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha isäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.
Monin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa kala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria myöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän kauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen osa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on hyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan yli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin pyytelevät mitä saavat.
Kala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii saamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin. Illalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja isomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi maatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle. Väliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa lapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.