Silloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.
Ahkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän oli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää, sillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat sinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan pilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet hattarapilvet muodostuivat usein "tuulenkouriksi" ja "-kynsiksi". Silloin tuulet parhaillaan "riitelivät" taivaalla, ja sen puolen tuuli sai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien punaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen, seurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä oli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin kahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet höyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten takaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle tuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua sanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin "planeettain" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua. Niinpä "jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin", samoin myöskin, "jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä auringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma". Monta kertaa kyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että "Oulun jumala valehtelee".
Vaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan, pystytettiin pellonvartijaksi monesti "variksenpöläkkeitä". Vaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin pelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen raasujaan.
Syyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli öiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo kesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää hiustaan, "tuppihalla" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se sellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin pelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti romotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin silloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain "puolirajasta". Piti kyllä muistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän Priita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain "Rahkaksi". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi eukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, "kakaroiksi" kehoitti vain sanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten ei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä miehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli jo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi pakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä Klaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:
"Klaaran kun säästyy, kyllä sitten pelto säästyy."
Silloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla "kolmelle karvalle", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja "siitä tuli elo kuin nisu". Valmistuessaan pääsi vilja ensin "vesimaitojyvälle", jolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että puristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli "kovalle maitojyvälle", niin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein pääsi vilja "verhinsä", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen valmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se "kälvinheksi" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille mitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan valmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus ennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.
Keskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin leikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän kimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.
"Päivän jälkhen Perttulin ei kukaan peltoansa piä,"
oli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo viedä sirppi pellolle, niin että sai
"Kiukurainen, kaukurainen joka pellon paskantaa."