Leipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä suurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä ei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin muuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä, jopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä koskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen rupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä — kirnussa. Pani tavalliseen voikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen pohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen rengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä sipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän puuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat entisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin, kolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli saatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.
Saivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta jumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi raatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin petkeleillä olkia isoissa ruuhissa "kalhoiksi", pantiin vähän jyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin silloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha myllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas kivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.
Sivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta — kappa tynnyristä — käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen koetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät ottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.
Sellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan miesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä on myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg, joka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin yhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa virastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.
Talveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat, kunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei se enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli talven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa. Silloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa, härkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit saivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon syksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.
Mutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti jääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää myötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon. Väkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä ulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha haltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti laulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he kepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi, ja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty, voisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.
Kesäkentällä
Pitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt päivät seinän ja "loorin" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään, hauteita, olkia ja jänkäheinää — entisaikaan apatettiin karjaa myöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella —, antaen hoitajalleen korvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin "sontalimppuja" pitkin hankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan taaksekin.
Mutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko kesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla on oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se on matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan kartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin yksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa. Alustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä vesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän sontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen, vaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin kuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä ja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella kesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät lypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan, jossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa karja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun vielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan lypsämässä ja laskemassa laitumelle.
Karjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa seuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla, Turtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu kesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle — lehmien talvisuojaan. Navetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät ja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla, ikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen ja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka piisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin helteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa kuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä. Yöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.