Mutta "laiska puulaaki", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät, jotka ovat niin "röntynhet", etteivät jaksa muun karjan mukana kuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä ahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten lehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla kolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien "Herran-siunauksen" ja "Isä-meidän" ja tehdä karrella risti peräpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja muiden osa ja sanoa:
"Siin' on maahiaiselle, siin' on kathensilmhän, siin' on onnenrenkhaseen!"
Sitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen jälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle nimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:
"Siin' on sulle nimi!"
Kenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita aina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin pahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet, niin että niistä vain tulee "kuria", etsitään vanhan lasturantteen pohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin maitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia vielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän kaulaan oikein paikatut, vanhat "prakut". Verta lypsävän lehmän maitoa pitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa, tehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista märepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:
"Syö, paarna, tuota, niin kauan kuin löyät oman palasi!"
Mutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä kukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää kiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.
Hupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut panemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän vesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja siten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat voita kerran toisensa perästä — ennen hapatettiin maito "fiiliksi" ja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää "meijeriä", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa noutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia eväitä sekä kahvia ja tupakkaa.
Joutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia, vispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin suoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta poimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän pieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista ruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei kuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa huomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa, punakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja metsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet hyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee kankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa värisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas. Metsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan viettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä, ja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin kuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko ympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:
"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi sinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet siihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella Jumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri Herra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo sinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia taivaanvaltakunnassa. Amen."