Kirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin metsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä pirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.
Ja tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun Antinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:
"Tprui, tprui, tprui, tpruui! Tulkaa pois, paarnat, tulkaa, tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!"
Syksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen kesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö karjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää metsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta kun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa vieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan kaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä, armottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin heitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat ahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä myötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.
Kotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset päivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa hinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita kesäpäiviä.
Painajainen
Tämän rienaajan tuntee kyllä, ainakin nimeltään, koko Suomen vanhakansa, tämän salakähmäisen yökyöpelin, joka pelehtii kristikansan navetoissa ja talleissa, jopa toisinaan kehtaa käydä kristityn ihmisenkin kimppuun. Jo muinaisista ajoista on painajainen tunnettu, ja yhtä kauan on Suomen kansa hyökkäillyt sen kimppuun entisten isien hengessä ja opeissa, milloin puukoin ja pyssyin, milloin taas ankaran sanan avulla, jopa lopuksi ristillä ja jumalansanallakin.
Kaukaiseen Lapinkorpeenkin on painajainen osannut. Samana kammottuna kyöpelinä esiintyy se täälläkin ja samaa ikuista taistelua polvi polvelta on käyty sitä vastaan. Ja täällä, suurien kiveliöiden ja pitkän talviyön maassa, öinen rienaaja on "vasittu olija vieläkin".
Vanha kiveliön asukas tietää kyllä, mitä lähtöä on tämä arka olio, jonka pitää vain pimeydessä, kaiken ristirahvaan nukkuessa, olla liikkeellä. Painajaisen pahna on monenlainen.
Useasti ovat painajaiset kastamattomien, metsään vatkattujen, salattujen ja murhattujen lasten sieluja, "äpäriä", jotka toisinaan kiveliöissäkin pimeinä öinä nälkäänsä ja alastomuuttaan valittaen kamalasti rääkkyvät ja uikuttavat. On joskus kuultu öisestä metsästä surkeaa huutoa: