Mutta kaikkein paras oli sekä painajaista että muutakin pahaa vastaan, kun teki niinkuin Sieppijärven vanha äitimuori, joka aina iltaisin piirsi ristin lehmään ja navetanoveen, siunaten elukkansa:
"Herra siunakhon minun lehmäni, ettei paha henki painajainen paina minun lehmääni!"
Rovan Nikun järvenlasku
Vuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien ympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli entisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi vanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä kaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala pirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.
Uollon Niku oli uuttera mies, oikea "toimen äijä". Aina hän oli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa tunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen, milloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko viljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen päivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin ryyppyjä ja sitten joikaili:
"Laa laa laa laa, tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika, laa laa laa laa, tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!"
Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja. Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita. Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia, järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.
Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas juoksuttaa jängälle.
Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia. Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.
Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. — On siinä tievaa äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä, niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.