Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.
Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista korkeammalle.
Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.
Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut, sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla, ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.
Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan. Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet hiekassa.
Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle vettä…
Ja silloin sitä tulikin!
Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.
— Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli myhäillen veden iloista pulppuamista.
— Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen, käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.