Tievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin suuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää äyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia edelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen, kaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja hiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin ryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.
Jängälle tuli valtava vedenpaisumus.
Mutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen Markkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen väylään.
Kova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset kuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi. Mutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi, he jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä kevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa myrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi, ja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja Vuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni, kylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin kansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen juoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset toisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi yhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun niityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin Niku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää maailmanlopun merkkiä.
Vuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin, Enontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin sitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä metsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat kauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.
Mutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki tehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi ikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta oli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta, kallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden, helpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan, halki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä Ounasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa. Hiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti ajetuksi valtavan väylänsä.
Suuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin viiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen, laskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä leveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo järven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat kilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät kalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi. Kaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä paiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä koottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien lätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi eräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.
Se olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt melkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin, lähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta tämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen oli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus kymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä louskanoita, jotka olivat niin tauroja, että "yhenkin kun keitti, niin auskari tuli rasvaa". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen vei parhaat kalatkin mennessään.
Kovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan, vihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin järvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat. Vuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas järvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa "seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut". Kylän entiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella "kuivit ja jäit kuin taivhalle". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja pistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut ukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt eläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran porvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut järvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän jäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja rantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien pyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut vedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan oli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan päin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron leukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki erämaitten.
Harmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä jänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan, puut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.