Ja taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:
"Mene nyt niin kauas, etten minä enää kuule!"
Eikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.
Isännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi, niinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin ettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja pyyhki karhun sydämellä ja "munhaiskuulla" jokaisen lehmän selän päästä häntään asti, sanoen:
"Älä sie, jumalanvilja, omaa ruumistas vihaa!"
Samalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä kontio koskenut ukon karjaan.
Kerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka tappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti alkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:
— Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa tappelemhan.
Akan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko astelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren härän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja vedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut, sillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa. Viimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan. Säikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti kiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:
— Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!