Perimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko sukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha pappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan lopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein "tuomiorovastin tyär", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva poika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin tytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin lantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo, joka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille, ja "Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen", tarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä Vuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa päivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli "lehmän alle, kun oli lypsämässä".
Satakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen hänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin. Kolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo Raution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä poikansa "papinkoulhun". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80 luvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström, kävipä "tutänttinä" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin, asustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty papiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä 1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden suuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun käynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.
Kolström oli "hyvä saarnamies". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon Markkinakummun — sitten Palojoensuun — kirkossa, milloin taas Muonion pienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena seisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo saarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.
Pyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä hän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa toinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki, hääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin puolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti ja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa, ja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava yhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin keitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten pappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät. Keitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei leipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.
Papinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen "Ruottin Arjepluukasta", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä sekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik. Vanhin poika, "Pelle", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa "ymppääjänä". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden kanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että "tuli hulluksi ja kuoli pirhuihin". Toinen poika, "Kalla", ei käynyt mitään koulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas Kemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä jälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin ja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin, "Mannesta". Jo kouluaikanaan, ollen vain "tutäntti ja maisteri", meni hän joskus "papan sijasta pauhaamhan". Pari, kolme kertaa katsahtaen avattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin voimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla oli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön "koulupappina" (1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi kappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli "niin ikävä että kuoli" 1852.
Pappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen, Kaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta tullut kauppias, Knobblock, "mainion hyvä mies, joka rakensi ensimmäisen talon Muoniovaarhan", Ruotsin puolelle väylää, mutta muutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui Hietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika, saman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi, sanoen: "Nyt mies Jumalalla freistathan!" Hietas-Iisakki omisti papin tyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas Iisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen ruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on Kolströmejä Muoniossa vieläkin.
Vanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä sielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin samanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, "Essa", joka Kolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun "Essa" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä penkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva seurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse. Turtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina joutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja rupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että huuto kuului "puolivälhin Turtolaa ja Pelloa". Lukkari oli sitä enemmän vihoissaan, koska hän tiesi, että
"Lukkaria pitää Jumalan luua, mutta pappeja saapi pieksämällä."
Viinaa viljeli "Krankkakin", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa Frosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi ja saaden nimekseen "Punainen Krankka". Ja Mellin, ollessaan pari vuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti selässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.
Mutta ei tarvitse kovin "lastata" näitä entisiä erämaiden paimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan yhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja taas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia, vaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli ennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin kiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras pappi ja "haukkui juopot, varkhat ja kaikki", sekä messusi, "niin ett' oikein kirkon katto kohoili". Kranck taas piti pappilassaan koulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck vaalisaarnassaan voimallisesti julisti: