Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.
Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että "buntin" ensinkään sallittiin syntyä.
— Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! — pauhaa esivalta.
— Teidän ylhäisyytenne!… — ängähtää upraviiteli.
— Vait! — jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit tärähtää. — Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.
Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin ankarat sanat.
Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.
Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut, että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja tuuliaispään.
Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.
— Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, — sanoo arasti upraviiteli, pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.