Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä, "lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.
— No nii, — sanoi Anttoska, — tuosha niit' on taas, niit' lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill', mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt' palan lihhaa kissall' — muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist' — nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.
— Äläst' muuta virka! — vahvisti matami Kaulio. — Mut mitäst' se ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill' on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten olis kuinka yksinkertaist'.
Silliräädystä kuului äkkiä varoitus:
— Ts! ts! Glasnoi tulee!
Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.
Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.
— Hyvää päivää, Jerofei Jegoritsh!
— Jerofei Jegoritsh! Minun kunnioitukseni!
Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa, päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja silmäluomiaan hiukan liikutellen.