Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin…
Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti, mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi. Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.
— Istuhan tuohon levähtämään — sanoi vaimo, taluttaen miehensä istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. — Minä haen isvossikan. Lineikalla kai sinun on mukavampi?
[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin. Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]
— Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.
— Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.
Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita "vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.
— Minne käskette?
— Minne suvaitsette?
— Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.