— "Apropos liemestä," lausui äkkiä herra Nikkinen. "Mitäs arvelet, emmeköhän söisi aamiaista täällä?"
— "Samaa yritin sanoa minäkin."
Teetettiin kelpo aamiainen ja nautittiin se, höystäen sitä kelpo viinillä ja nuoruuden muistelmilla.
Sittenkuin kaikki avioelämän runolliset puolet oli kuvailtuina selvää selvemmiksi, kääntyi puhe yksivakaisemmille aloille.
— "En saata kieltää," lausui Nikkinen, "kyllä minulla on turvallinen asema. Rikas minä en juuri ole, mutta onhan minulla talo, kelpo talo onkin; sitä paitsi olen osakkaana parissa kolmessa tehtaassa, parissa laivassa ja Porin teateriyhtiössä. Asiani käyvät hyvin. Mutta näes olen joskus arvellut sitäkin, että vasta maailmassa ehkä ilmautuu tuommoisia, hm…"
— "Niin, minä ymmärrän, tuommoisia pikku Nikkisiä, he-he-he!"
— "Niin juuri, ja tietysti niistä on huolta pitäminen. Senvuoksi joskus tuntuu kuin en eläisi oikein säästäväisenä. Usein olen päättänyt edes osaksi vähentää menoja, mutta…"
— "Mustat silmät…"
— "Niin kyllä, sääli on näet kieltää. Muija on vielä niin nuori, tahtoo huvituksia, ja tiedäthän, etten minäkään niitä juuri hylji, ja senvuoksi jäävät säästämis-aikeet aina siksensä."
— "Samaa olen minäkin ajatellut, aivan samaa kuin sinäkin. Ja, näin meidän kesken sanoen, kyllä se on varmaa, että nuoren muijan kanssa menot kasvavat puolta suuremmiksi."