Ei viipynyt montakaan minuutia, niin istuivat -ikkiset Alpin verandalla, viinilasit edessä.
— "Vai niin, vai niin," virkkoi Nikkinen ja löi ystävätänsä olalle, "vai olet sinäkin siis nainut! No, ei muuta kuin morjens! Ollos onnellinen, niinkuin lauletaan Preciosassa."
— "Kiitos; samaa sulle! Kuinka olet tyytyväinen avioliittoosi?"
— "Älä, veliseni, kyselekään! Nyt minä vasta oikein elämätä nautin, onnea nautin, autuutta nautin. Minun Amelieni se vasta enkeli on: hiljainen, lempeä — ja kuinka hän rakastaa minua! Ajatteles, eikös tuo ole ihanata, kun tulet kotia, niin sulla on tuommoinen pikkarainen mustasilmä vastassa. Se tulee ovella jo luoksesi, suikkaa suuta ja sanoo: armaani, kultaseni…"
— "Niin juuri: armaani, kultaseni, miksis viivyit kauan ulkon'?"
— "Niin lempeästi, niin hiiden lempeästi! Entäs sitten, kun mieli tekee uutta hattua tai parasollia ja niin edespäin, niin voi vietävä kuinka kauniisti hän pyytää! Olispa peto, joka kieltäisi. — Ei, veikkoni, toista on nainen miehen elämä, toista. Vaan kuinka on sinun laitasi?"
— "Aivan sama. Sanon kuin ennen muinoin Väinämöinen: kaikkea mies katuu, vaan ei nuorra naimistaan. Enkeli on minunkin Emelieni. Ja niin hellä niin hellä! Kun joskus tuhmuudessani satun kieltämään häneltä jotakin, niin hän rupeaa itkemään, ja kyyneleitä valuu silloin silmistä…"
— "Onko ne mustat?"
— "Siniset, veikkonen, siniset ihan kuin taivas! Niin, silloin itkee hän ja sanoo: ah! ja jos kuulisit tuon: ah! niin heltyisitpä, heltyisitpä paikalla."
Ja ystävykset ylistelemään vaimojensa hyviä avuja ja sitä onnea, jonka avio-elämä tuo mukanaan. He muistelivat muun muassa niitä, toisinaan hyvinkin kuivia, päiviä, joita olivat saaneet ennen vanhaan Helsingissä viettää. Esimerkiksi nuo aterioimiset siellä ravintolassa. Toista muka on nyt, toista, koira vieköön, kun tuommoinen musta- tai sinisilmäinen kaataa lautasellesi lientä, sanoen: "tässä, kultaseni."