Vaan lähdemmepä seuraamaan herroja -ikkisiä, aion päätöksen tehneitä ystävyksiä.
Runnipuistossa söivät he pulskan päivällisen, saivat paljon uusia tuttavia ja, ruoan sulamisen edistämiseksi, menivät heittämään keiloja. Kello oli 10 j. pp., kun tuo Olympian leikki päättyi. Kaikki olivat peräti iloisella tuulella, herrat Nikkinen ja Rikkinen kaikista iloisimmalla. Tekipä heidän mielensä vielä pistäytyä Wiaporiin, ja niin he tekivätkin: katsoivat Ehrensvärdin hautapatsasta ja moittivat Wiaporin huonoa champagnea.
— "Aika olisi jo kotiakin," arveli toinen.
— "Aikapa olisi."
He menivät rannalle, mutta — ah! Hyöryveneet eivät kuljekaan yösydännä! Mitä tehdä? Höyryvene oli rannassa, mutta makeinta unta lepäsi kokassa penkin alla masinisti. Ei muuta neuvoksi kuin röykytettiin masinisti ylös.
— "Laita kaupunkiin meidät," sanoi Nikkinen, ja Rikkinen sanoi samalla lailla.
— "Kuka hullu sinne yöllä menee? Minä tahdon maata. Hyvää yötä, herrat!" vastasi masinisti haukotellen ja, käännyttyään toiselle kupeelle, nukkui kuin tallukka.
Kauan aikaa olivat ystävykset neuvottomina, mutta viimeinkin saivat erään venäläisen sotamiehen soutamaan heidät kaupunkiin.
Yö oli kirkas ja ihana. Tuulonen puhalteli niin armahaisesti, leyhyttäen vilvoitusta ystävysten tulistuneille kasvoille. He riisuivat palttoot pois ja nauttivat ihanata yöilmaa, yhä enemmin käyden runolliselle tuulelle.
— "Pysähdy, veikkonen," sanoi Rikkinen sotamiehelle. "Älä souda!"