— "Haettakaa; minä odotan."
Isäntä läksi.
Minä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan aikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka karsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista päätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, — en ymmärtänyt mitä; tyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti joskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden kieltä … kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti pari kertaa, mutta lakkasi jälleen, — paras olikin, sillä tuskin sun kotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi karsi yhä pitemmäksi … minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli työtään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi, uudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan vaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.
Kaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli, pani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia kaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:
— "Voi pikkuista koulupoikaani!"
Piti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.
Minä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni riippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että äiti on olemassa; mutta hän sanoi: mene lapseni, mene!
Ma läksin…
Mutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin… Häntä ei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät puhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä… Tähti loi minuun taaskin mykkää valoansa… Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja vaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin pitkäksi…
Askeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.