— "Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna."
— "Nälkäänkö äitisi kuoli?"
— "Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten kuoli."
Tyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli kolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli jäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.
— "Muistatko äitiäsi vielä?"
— "Miks'enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin."
— "Kerros, kuinka hän kuoli."
— "Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään lauantaina. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla, kun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä nyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano oli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. — Mistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? — Onko sinun yhtään helpompi? kysyi isä. — Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat kourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita, sanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten minulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen ja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä Hän murheen pitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun katsottiin, niin oli hän jo kylmä."
Tyttö vaikeni.
Kuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.