— "Kuinka sitten kävi?"
— "Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti minut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui kaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena kävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita."
Ja yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään hänen äänessään.
Kuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin vielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei sanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat silmät olivat niin levolliset, — ja kumminkin oli hän nyt juuri jutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle epätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret silmät, — ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän salon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.
— "Suritko kauan äitiäsi?" kysyin.
— "Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni… Vaan kas tuossa on Toriseva."
Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on muistunut muukalaisen runoilijan sanat:
Sun kauneutees kolkkohon
Pysähtyy katse ihamiellä:
Kivisten päälle vuorten on
Kiviset vuoret syösseet siellä.
Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä, jylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä, mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.
Minä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.