— "Tuo on Inkerin kallio," sanoi tyttöni, osoittaen kädellään ulospistävää vuoren laitaa.
— "Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?"
— "Siitähän Inkeri järveen heittihe."
— "Kukas se Inkeri oli?"
— "Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan."
— "Mitäs se oli sitten?"
— "Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano elikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär, Inkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin kaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli pitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi suuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan kanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä sotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla kalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla uskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta. Sillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä; mutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen semmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa. Kun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri menemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun hää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli kadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle kalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja itki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja siellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä noutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli kantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon neitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:
"Tule, tule neiti nuori,
Tule, Inkeri ihana!
Armas ompi Ahdin mailla
Olo oiva Aaltolassa;
Tääll' on vuoret, kullan vuoret,
Tääll' on laaksot, lemmen laaksot,
Täält' ei nouda nuodemiehet,
Raasta rautaiset ritarit
Väen vienoa vihille,
Pakon sulhasen sylihin.
Tääll' on vuode, puhdas vuode
Puhtahalle pulmuselle,
Tehty lemmen lehtisistä,
Sotkan uuden untuvista;
Veden väki, Vellamoiset,
Aallotarten armas kansa
Sua siinä tuudittavi,
Unten maille uuvuttavi.
Siitä Koittaret koreat,
Päivän tyttäret soreat
Kutsuilevat karkeloihin,
Lemmen leikin lyöntilöihin.
"Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia, jotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja saattoivat Inkerin alas.
"Silloin oli Juhannus-yö.