"Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan morsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden, vaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin muille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla, toisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä Juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari ei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat."
Tyttö vaikeni…
Puolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen tarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä putoamasta…
Kuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani alemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli laulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa ei näkynyt enää; näin vaan, että
Kivisten päälle vuorten on
Kiviset vuoret syösseet siellä.
Ja Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu rauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari vastasi.
Huh! Tuo oli kamalaa.
* * * * *
— "Eiköhän tule kylmä?" kuulin tyttöseni viimein sanovan. "Hevonenkin rupeaa jo värisemään."
Me nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani hänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.