— "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin, kuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja kuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja kuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin ja kaikista kauniimpia kukkia ja … ja … en minä osaa niin sanoa, kuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo ja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."
Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää. Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe — huh! Kreivin mielessä heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi? Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:
— "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat … Afrikan kukkaset … Pohjolan kylmä lämmin … ja hän rukoili ja hän kysyi ja hän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen… Amelie, kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta jompikumpi on meistä hullu."
— "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä vaan olisit kuullut…"
— "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"
— "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo charmant Alfons on tunnustanut rakkautensa!"
— "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.
— "Michel, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella sinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"
Nyt ymmärsi kreivi asian.
— "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä tapahtuneeksi."