— "Sanothan amen?"
— "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."
Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.
— "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää pois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice lapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko vilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja senvuoksi en minä sitä kysy."
— "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:
"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."
Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.
Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle, jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja lienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan paikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen silmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on ihanata!" läksi paronin kanssa saliin.
Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen puheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut jotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa, niinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin ihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk' sen tavara." Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi lausui:
— "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne pidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis ajatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin, odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."
Kaikki lupasivat sen.