Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle. Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen rouva-aapelus oli läpikäyty.
Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen ovien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:
— "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"
Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta. Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule mitään" j.n.e.
Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja, pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:
— "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi, jota olen valmistanut, on jo…"
— "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.
— "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.
— "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:
— "Hui!"