— "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua."
Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.
Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester? Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies, viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester oli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli pää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on pieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä, paitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan kuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se vielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi viinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin päällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti oikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa kumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti. Mutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut estää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari kolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka kuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:
— "Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet 20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima."
Kreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän hyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä puteleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein esimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:
— "Pane sinä pyydyksiä niille hitoille."
— "Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia rottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on oikein kauheata."
Niin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun kellarissa oli niin pahoja rottia!
Sylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan punaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester aivasti, mutta — herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä juureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja tiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko Sylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku. Tässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo jättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen, verkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo nenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys hirveä ja sitten semmoinen "peräkaneeti" "haa-ah!" Tämä räjähdys oli niin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi ja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti Sylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.
Niinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa, ja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja ison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin merkillisen kovaa.