— "Ei millään muotoa, messieurs," väitti eräs kolmas. "Kaikista sopivinta olisi ollut tällä lailla näin."
Ja hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin nenälasiin.
— "Herra!" tiuskasi tämä. "Te annatte minulle tyydytyksen!"
— "Määrätkää paikka, aika ja aseet," sanoi toinen hyvin kylmäkiskoisesti.
Ja siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat — aateliset nimittäin — pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren tilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä lailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle paikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä asettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta harmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin, pyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei pelosta — taivas varjelkoon! — ei, mutta pelkästä aatelillisesta jalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten yhdessä ampumaan variksia.
Mutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko teateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta häpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas Bordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen, miten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän vähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties näytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen "aktin komediastansa," niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja — merkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta — se oli iloa se.
— "Olenpa vähän pelkuri, minä," arveli hän itsekseen. "Jahka menen minäkin katsomaan teateria."
Ja iloisena — kukaties liiankin iloisena — astui Kaarle kreivi teateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla sen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri tapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.
— "Oikein, hyvät herrat!" sanoi Kaarle kreivi. "Tulkaa jaloon taisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan pääsemättömissä. Hahaha!"
Tämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja jalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei ollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko teateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta kertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla kulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita hedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia, sillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne tavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi. Varmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin "lopettamassa neljännen aktin komediastansa." Hän oli juuri ennättänyt valita itselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut lausutuksi erinomaisen sukkelasti: "Kirkko keskelle kylää, hahaha!" niin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.