Ne loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.
— "Aha!" julisti Kaarle kreivi yleisölle.
Metsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen vinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen vinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella — illusioni täydellinen!
Näytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin selitykset: "oho" ja "aha" ja "äläppäs, poika," "kyllä kai" ynnä muuta sellaista sukkeluutta. — Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin ovat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel näyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen: magnifique, superbe! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona valepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt puhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on jälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu puhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. — Tätä olisi piisannut ehkä kuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut olla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:
— "Bravo, Alfons, bravo!"
Tämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon sivistymättömään huutajaan ja — nyt hänen hengettärensä oli jättänyt hänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi kumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta pitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen. Viimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla käskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja… Mutta nyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja vavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan hirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden vainioiden välillä.
Alfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen nenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki taas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa. Alfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää lähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja onkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata pyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät pilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka tietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta Alfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän kenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa paronin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän käsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:
— "Jospa manner mun allani halkeais!"
Katsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää koko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan nuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri puraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän liikkumattomaksi, apelsiini huulilla.
Silloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa "gigantillinen aate." Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse samalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa Sylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se on merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee katkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei tarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa syytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee maksetuksi.