Niilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä, laulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan oli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta jok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli rakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.
Mutta kumpaanko?
Siinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.
— "Tiedän kuin tiedänkin," sanoi pormestarin rouva, "hän on valinnut tuon mustasilmäisen Lauran."
— "Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?" kysäsi viskaalin rouva. "Minä päinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen Ainaan."
— "Voi serkku kulta!" vastasi toinen; "luuletteko minulla olevan niin vähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan kunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa."
— "Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne," sanoi viskaalin rouva, "mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan vanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen. Minä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi valssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän sanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti hän noin vaan par gonnessangs."
— "Par convenance tahdoitte sanoa."
— "Niinhän minä sanoinkin."
— "Suokaa anteeksi, te sanoitte…"