— "Taivaan tähden! Minäkö koleraan?" kiljasi matami.
— "Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten. Sanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen itsekin, tuossahan se on."
Ja vieras herra yritti mennä sinne.
— "Mutta, minä sanon…"
— "Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa," tiuskasi vieras ja kursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin tanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui perähuoneesen.
Matami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin siunata itseänsä hätimmiten.
— "Mitä minun pitää näkemäni!" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran makuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. "Makaatko sinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä viheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa käymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko sinä… Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta."
Ja ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan karkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen, tarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen laidalle.
— "Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon, "mikä sinua vaivaa."
— "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme nähneet! Kuinka voit?"