— "Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin…" virkkoi Niilo.
Yrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.
— "Kuules, ystäväni," puhui Yrjö: "minä arvelen että … että … jätetään huomiseksi."
— "Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi."
Niilo meni takaisin saliin.
Yrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.
— "Niilo on ainoa ja paras ystäväni," arveli hän itsekseen, "se on kyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni? Miten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen kanssaan, että Laura … vaan ei, minä tulen mielipuoleksi…"
Enempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti hänen luoksensa.
— "Ystäväni," huusi hän, "joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan lääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!"
— "Kuka?" kysäsi Yrjö kalpeana.