Kului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo olivat myös siellä.
Kauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien helähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.
— "Kukas oli oikeassa?" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin rouvalta.
— "Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata, imbossibel!"
Sylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.
— "Hyvä herrasväki," lausui hän. "Kaks kertaa kaks on neljä, sen tietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi. Mutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt on ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks kertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä kaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensä yhdeksi onnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!"
Muutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi; muutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei tässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin "geografillisilla kvantiteeteilla."
Mutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:
— "Onneksenne!"