Salissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester Sylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: "Kas tuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa puristaa kättänne!"
— "Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?" kysyi Yrjö, hämmästyneenä katsellen ympärilleen.
— "Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä ystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin," jatkoi lehtori, "sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli pudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä, syöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen, ajattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän helposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta pian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee lapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa sanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta onneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä olen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta, altiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä jalo mies olette te tohtori, te itse!"
— "Hyvä herra," virkkoi Yrjö; "te liioittelette: mitä minä tein, olisi kuka hyvänsä tehnyt."
— "Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!"
Laura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja, ojentaen hälle kätensä, sanoi:
— "Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet ristityttäreni!"
— "Mikä onni!" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi sitä kauan.
Heidän katseensa kohtasivat tosiaan…
* * * * *